Taiteen välityksellä kuljen kohti eheytymistä ja kollektiivista kokemusta. Maalaan, kirjoitan ja teen sarjakuvia, joissa yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset aiheet sulautuvat toisiinsa. Minulle taide on tapa hahmottaa todellisuutta ja pysyä yhteydessä itseeni ja ympäröivään maailmaan. Tutkin, miten sisäinen kokemus voidaan muuttaa näkyväksi ja miten kieli ja kuva voivat yhdessä avata jotain, joka muuten jäisi piiloon.
Minulta kysytään usein, miksi kuvaan taiteessani vain naisia. Ehkä siksi, että se on näkökulma, jonka tunnen parhaiten. Olen nuoren naisen äiti, ja se kokemus on tehnyt tästä näkökulmasta entistä syvemmän ja moniulotteisemman. Sama tarina toistuu suvussani: isoäitini oli tytön yksinhuoltajaäiti, samoin äitini ja minä. Tämä katkeamaton ketju vaikuttaa siihen, miten katson naiseutta, vastuuta ja selviytymistä.
Aloitin taiteen tekemisen vasta muutama vuosi sitten, vuonna 2022. Siitä lähtien työskentelyni on ollut määrätietoista ja jatkuvaa: kokeilemista, opettelua ja hitaasti rakentuvaa omaa kieltä. Maalaaminen oli minulle aluksi tapa pysähtyä ja jäsentää asioita, joista oli vaikea puhua.
Vähitellen sanat tulivat mukaan. Kirjoitin puhelimen muistiinpanoihin runoja ja ajatuksia, jotka oli tarkoitettu vain itseäni varten. Ajan myötä rohkeuteni kasvoi, ja teksti alkoi löytää tiensä myös maalauksiini. Tarve sanalliselle ilmaisulle vahvistui, kunnes kirjoittaminen alkoi vaatia omaa tilaansa.
Työskentelyni on muuttunut vuosien aikana kokeilevammaksi ja laaja-alaisemmaksi. Olen oppinut, että taiteellinen kasvu ei synny suurissa harppauksissa eikä itsevarmuudesta. Mielestäni juuri niissä hetkissä, joissa kohtaa häpeää, epäröintiä tai paljastumisen pelkoa, syntyy jotain merkityksellistä – jotain, joka voi koskettaa myös muita.
