Taiteen välityksellä kuljen kohti eheytymistä ja kollektiivista kokemusta. Maalaan, kirjoitan ja teen sarjakuvia, joissa yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset aiheet sulautuvat toisiinsa. Minulle taide on tapa hahmottaa todellisuutta ja pysyä yhteydessä itseeni ja ympäröivään maailmaan. Tutkin, miten sisäinen kokemus voidaan muuttaa näkyväksi – miten kieli ja kuva voivat yhdessä avata jotain, joka muuten jäisi piiloon.
Minulta kysytään usein, miksi kuvaan taiteessani vain naisia. Ehkä siksi, että se on näkökulma, jonka tunnen parhaiten. Olen nuoren naisen äiti – ja se kokemus on tehnyt tästä näkökulmasta entistä syvemmän ja moniulotteisemman. Sama tarina toistuu suvussani: isoäitini oli tytön yksinhuoltajaäiti, samoin äitini – ja minä. Tämä katkeamaton ketju vaikuttaa siihen, miten katson naiseutta, vastuuta ja selviytymistä.
Aloitin tekemään taidetta vasta muutama vuosi sitten, vuonna 2022. Siitä lähtien työskentelyni on ollut määrätietoista ja jatkuvaa – kokeilemista, opettelua ja hitaasti rakentuvaa omaa kieltä. Maalaaminen oli minulle aluksi tapa pysähtyä ja jäsentää asioita, joista oli vaikea puhua.
Sanat alkoivat kulkea mukana. Ensin kirjoitin puhelimen muistiinpanoihin runoja ja ajatuksia. Ne oli tarkoitettu vain itseäni varten, kunnes rohkeuteni kasvoi ja kirjaimet alkoivat pyrkiä myös maalauksiini. Tarpeeni sanalliselle ilmaisulle jatkoi kasvuaan, ja jossain vaiheessa kirjoittaminen alkoi vaatia omaa tilaansa.
Työskentelyni on muuttunut vuosien aikana kokeilevammaksi ja laaja-alaisemmaksi. Olen oppinut, että taiteellinen kasvu ei synny suurissa harppauksissa tai itsevarmuudesta. Mielestäni juuri niissä kohdissa, joissa tuntee häpeää, epäröintiä tai paljastumisen pelkoa, syntyy jotain merkityksellistä.
